Täällä on ollut vähän hiljaista. Korona-aika on hidastanut kaikkea kanssakäymistä ja tehnyt meistä varovaisempia.
Toistaiseksi olen mieheni kanssa käynyt tapaamassa Mirkkua seniorikodin pihalla. Se on tuntunut mukavalta, ei ole ollut niin paljon oma huolta siitä, jos sattuu potemaan oireetonta koronaa ja veisi sen näiden hauraista hauraimpien keskelle. Toki maskit ja käsidesit on, ja maskien ohjeenmukainen käyttö, mutta eihän se ole mikään pomminvarma suoja. Silti katsomassa on syytä käydä. Lainaan seuraavassa pmaa instagramjuttuami täktä kuulta:
Äitiliini puuskahti: "No vihdoinkin!" Muistisairaudesta huolimatta äiti on pitänyt sanansa: "En ole teitä unohtanut." Äiti ei ole meitä unohtanut, vaikka hän sekoittaa meitä tyttäriään toisiinsa ja vaikka hän lapsikatraansa valokuvaa katsellessaan toteaa, ettei tunne noista ketään.
Äiti muistaa - ei aina niinkään terävästi järkeilemällä, vaan rakastaen ja rakkautta tarviten, kaivaten.
Kommentit
Lähetä kommentti